Olimme tavallinen perhe, mitä ikinä se tarkoittaakin. Meillä naurettiin, itkettiin, riideltiin ja sovittiin. Meillä oli kolme lasta, Petteri, Tuulikki ja Sisko. Oli hienoa olla äiti kolmelle hyvin käyttäytyvälle ja sosiaaliselle lapselle. Elimme arkea niin kuin muutkin. Kävimme töissä ja venytimme penniä, jotta voisimme täyttää unelmamme. Rakensimme oman talon ja myöhemmin myös oman mökin. Mökkiä rakentaessa nautimme yhteisistä hetkistä ja tunsimme toistemme läheisyyden nukkuessamme viisi kesää teltassa. Kaikki oli hyvin.
Jälkeenpäin olen usein miettinyt, mikä meni pieleen, kun kaikki ei sitten mennytkään niin hyvin. Jotain tapahtui jossain vaiheessa. Kaikki lapsemme olivat taiteellisia ja mielestäni hyvinkin järkeviä. Tuulikilla oli monia harrastuksia ja hänen kädentaitonsa olivat erinomaiset. Hän oli myös pienestä pitäen ollut hiukan ”pikkuvanha”. Tuulikki muuttikin poikaystävänsä kanssa asumaan jo ennen kuin oli täysi-ikäinen. Nuorten arki vaikutti sujuvan hyvin, ja Tuulikin opiskelut etenivät suunnitellusti. Parisuhde ei kuitenkaan kestänyt. Tuulikilla ja poikaystävällä oli ollut ongelmia jo pitkään, ja he erosivat. Sen jälkeen 21-vuotias iloinen, taitava ja järkevä tyttäremme valitsi tietoisesti päihteet ja alkoi suoraan käyttää suonensisäisiä huumeita. Hän ei osannut selittää syytä sille, mikä hänet sai käyttämään niitä. Erosta se ei kuulemma johtunut. Kun Tuulikki muutti asumaan yksin, hänen ystäväpiirinsä vaihtui ja nurkissa alkoi pyöriä uusia vaihtuvia narkomaanipoikaystäviä.
Tästä alkoi meidän perhehelvettimme, viiden vuoden painajainen. Vaikka Tuulikista oli tullut narkkari, hän oli edelleen tyttäremme ja pidimme tai ainakin minä pidin yhteyttä häneen lähes päivittäin. Hän yritti muutaman kerran päästä kuiville, mutta se ei onnistunut. Hän oli jäänyt ansaan eikä löytänyt tietä ulos. Petteri ja Sisko kärsivät ja osittain häpesivät sisartaan, jonka käytös oli muuttunut arvaamattomaksi. Tuulikki oli hypännyt pois oravanpyörästä, eli hetkessä ja hetkestä toiseen.
Emme missään vaiheessa hylänneet Tuulikkia. Rahaa emme hänelle antaneet, mutta hän sai tulla kotiin silloin kun halusi. Nautimme hetkistä, jolloin hän oli normaali, eli hänellä oli ”lääkitys” kohdallaan. Kuitenkin joka kerta puhelimen soidessa iski pelko, mitä tällä kertaa on tapahtunut. Poliisit, putkakäynnit, sakot, oikeudenkäynnit, maksuvaikeudet ja luottotietojen menetys olivat tulleet arkeemme.
Huumemaailmassa tytöillä on todella kovia kokemuksia. Tuulikki löysi kuitenkin niistä samoista piireistä rakkauden ja meni naimisiin rakastamansa miehen kanssa. Avioparin elämä ei ollut helppoa, kun huumeet ja niiden hankkiminen kuuluivat jokapäiväiseen arkeen. Kannoin jatkuvasti huolta tyttärestäni, koska hän ei missään vaiheessa halunnut lopettaa huumeiden käyttöä. Tuulikki lohdutti minua sanomalla ”Äiti, ei tämä ole sinun vikasi” ja vieroitusoireiden iskiessä ”Hyvät päivät korvaavat huonot päivät”. Hän oli myös tietoinen huumekuolemista, joita tapahtui useita hänenkin tuttavapiirissään. Hän kertoi kuuluvansa noihin samoihin tilastoihin ja elävänsä korkeintaan 30-vuotiaaksi.
Huonoja päiviä alkoi tulla enemmän kuin hyviä. Yhteiskuntakin kohteli häntä kuin roskasakkia. Elämä vaikeutui entisestään: Asunnosta tuli häätö. Todellisia ystäviä ei ollut. Mies oli vankilassa, eikä pystynyt hankkimaan huumeita. Tuulikin jaksaminen oli todella koetuksella. Olimme edelleen lähes päivittäin yhteydessä, ja hän alkoi ensimmäistä kertaa miettiä tosissaan, miten saisi elämänsä järjestykseen. Ikään kuin hän olisi nähnyt oman tilansa ulkopuolisen silmin. Hänen voimansa eivät kuitenkaan riittäneet irrottautumaan huumekierteestä ja siitä pattitilanteesta, johon hän oli ajautunut.
Tuulikilla oli tapana uhkailla itsemurhan tekemisellä aina kun hän joutui altavastaajaksi erilaisissa tilanteissa. Kukaan ei kuitenkaan uskonut, että hän oikeasti valitsisi kuoleman eikä meitä. Sitten se tapahtui, vuoden pimeimpänä aikana. Joulukuun toisena päivänä, torstaina, Unelman päivänä tyttäremme teki itsemurhan. 25-vuotiaana hän hyppäsi kuudennesta kerroksesta asuntonsa parvekkeelta. Olimme edellisenä iltana leiponeet ja nauraneet yhdessä, ja hän oli yön kotona meidän kanssamme. Mikään ei viitannut siihen, mitä oli edessä. Hän ei jättänyt kirjettä, eikä mitään viestiä. Yhtäkkiä hän oli poissa, eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Se oli kova isku meille, koko perheelle. Olimme ihan pihalla. Miksi me? Minä tunsin olevani sisäisesti rikki. Huono äiti, huono kasvattaja. Lapseni oli tehnyt itsemurhan. Miten jatkaa elämää tämän jälkeen? Onko minusta enää mihinkään? Miten me selviäisimme tästä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Miten häntä olisi pitänyt tukea ja auttaa? Olisimmeko voineet estää kuoleman? Sisarukset surivat omalla tavallaan. Sisko etsi kaikki sisarensa kuvat ja teki niistä kuvakirjan. Petteri suri hiljaa itsekseen ja otti Tuulikin kolme kissaa väliaikaisesti hoitoonsa. Yhdessä he suunnittelivat hautakiven kuolleelle sisarelleen.
Suru oli tullut vieraaksemme. Emme puhuneet tapahtuneesta ulkopuolisten kanssa. Emme halunneet selittää vieraille asiaa, jota emme itsekään ymmärtäneet. Häpeän tunne oli valtava. Hautajaiset olivat pienet mutta kauniit. Niiden jälkeen oli hoidettavana monia käytännön asioita, esimerkiksi Ruotsiin piti ilmoittaa, että tyttäremme ei tulisi oikeudenkäyntiin, koska hän on kuollut.
Aika, arki ja työ ovat auttaneet, mutta suru on edelleen olemassa. Meidän jokaisen elämä on muuttunut. Erosimme Tuulikin isän kanssa yli kolmenkymmenen vuoden avoliiton jälkeen, mutta pidämme edelleen yhteyttä. Minulla on Tuulikin kissa muistona hänestä. Olen onnellinen, että minulla on vielä Petteri ja Sisko. He ovat menettäneet sisarensa ja kantavat sitä taakkaa mukanaan koko loppuelämänsä, mutta elävät tällä hetkellä onnellisina kumpikin omaa elämäänsä.
Aika on tehnyt tehtävänsä, suru on olemassa, mutta hallinnassa. Meidän ei tarvitse enää olla huolissamme Tuulikista. Tiedämme, missä hän on ja uskomme, että hänellä on nyt hyvä olla.
Memmamam