Rakkaani oli … elämäni rakkaus. Aivan poikkeuksellinen. Lumoava, vastustamaton, kiltti, säyseä. Aina. Aina. Kun tapasin hänet, tiesin heti, että hän oli se oikea. Tiesin heti myös, että hänellä oli taakka, jota alkoholiksi kutsutaan. Uskaltauduin kuitenkin hänen kanssaan yhteen… ja erilleen… ja yhteen ja erilleen… Yritin kuljettaa häntä normaaliin elämään, konsertteihin, tapahtumiin, perhetapahtumiin… Hoitoon… Minnesota, Naantali, Lapua, A-klinikka….Hän yritti myös. Mutta aina meitä seurasi alkoholi.
Ja niin siitä alkoivat riidat, nalkutus… kaikki se, joka vie ihmiset erilleen… tiedätte kyllä.
Kunnes väsyin, katkesin, ja lähdin… Revin itseni irti ihmisestä, jota rakastin joka solullani.
Pelkäsin, että hän kuolee, juo itsensä hengiltä…
Kului muutama vuosi. Hän oli hakenut apua ja oli aivan lumoava. Tapasimme kahvilassa ja juttelimme. Hän pyysi, voisimmeko aloittaa alusta. Joka ikinen solu minusta halusi häntä. Mutta olin jo itse mennyt eteenpäin. Odotin lasta, minulla oli jo oma perhe. Miten siitä kuviosta voi lähteä?
En silti lakannut ajattelemasta ja rakastamasta häntä. Kymmenen vuotta kului, soittelimme aika ajoin ja joka kerta tiesin, että hän on se oikea. Hän voi paremmin, mutta alkoholi vainosi häntä silti yhä enemmän tai vähemmän. Minulla oli pieni lapsi, tarvitseva pikkuihminen, johon saatoin hukuttaa lapseeni kaiken sisältäni löytyvän rakkauden ja kaipuun.
Nyt rakkaani ei enää soita, ei vastaa puhelimeen. Sinä yönä ajattelin, että palaan hänen luokseen, että nyt on aika, nyt on voimia taas olla yhdessä. Että jos kuitenkin… Liian myöhään. Suruviesti tuli seuraavana päivänä.
Minä jäin tänne miettimään, miksi ja mitä jos… Ja maailmani on aivan totaalisen tyhjä.