Pian kahdeksan vuotta sitten lokakuussa kohtasin pahimman asian, mitä voisin kohdata. Olin itse silloin 14-vuotias, ihan pikkutyttö, joka ei osannut kuvitella mitä kamalaa tulisi tapahtumaan. Löysin oman veljeni kuolleena. Hän oli juuri täyttänyt vasta 22-vuotta. Veljeni sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, eikä oikeita lääkkeitä ollut löytynyt. Ja alkoholi tuli kuvioihin.
Minä valvoin jokaikinen yö, että tietäisin mitä veljeni on tehnyt yöllä tai koska hän saapuisi kännireissultaan kotiin. Minä ja äiti pelättiin joka päivä tulla kotiin, jossei hän ollut vastannut puhelimeen. Veljeni yritti kaksi kertaa itsemurhaa lääkkeillä. Lääkärissä sanottiin, että jos kolmas kerta tulee, hän joutuu pakkohoitoon. Veljeni piti huolen, ettei tullut kolmatta kertaa. Ja alkoholi vei lopulta hänen hengen 22-vuotiaana.
Näin kahdeksan vuoden jälkeen kamppailen asian kanssa yhä. Mikään ei tule koskaan olemaan niinkuin silloin, kun veljeni eli. Joka päivä asia on enemmän tai vähemmän mielessä. Enkä tiedä miten tälläisestä koskaan pääsee yli. Eikö tämä suru koskaan helpota. Veljeni oli mun ainoa täyssisar ja hänen kanssaan olimme kuin paita ja pylly, vaikka ikäeroa olikin kahdeksan vuotta.
Minulla on vain koko ajan niin kova ikävä, ja tuntuu etten koskaan tule olemaan sinut asian kanssa. Menetin minulle tärkeimmän ihmisen.
Mutta silti, olen aina pikkusiskosi ja sinä minun isoveljeni.