Isäni kuoli alkoholiin 62-vuotiaana. Hän kävi töissä kaikki vuodet, maksoi verot ja asuntolainan. Säästi. Meitä lapsia varten. Lapsuudesta asti elämäämme siivitti alkoholi. En muista minkä ikäinen olin, kun tajusin tilanteen vakavuuden. Lapsuudessa häpesin, kun isä kännissä pöhköili naapurin lapsille. Se oli noloa. Olin 12-13v, kun vanhemmat erosivat. Se oli todella kamalaa aikaa. Äitini oli henkisesti väkivaltainen, isä taas fyysisesti. Asuin luokkakaverilla useamman kuukauden, en uskaltanut olla kotona. Luokkakaverin luona oli todella sotkuista eikä ruokaa riittänyt kaikille. Samaan aikaan pelkäsin hakkaako isä äidin hengiltä. Muistan sen päivän, kun äiti soitti luokkakaverin luokse ja kertoi, että olimme saaneet asunnon. Veli jäi asumaan isän luokse.
Varhaisaikuisuudessa isäni soitti tuntikaupalla kestäviä puheluita. Hän haukkui äitiä ja äidin uutta kumppania. Halusi tietää heistä kaiken. Ahdistuin niistä puheluista niin, että sairastuin vakavaan masennukseen. Onneksi minulla oli hyvä parisuhde jossa sain tukea. Valmistuin toiseen ammattiin ja pääsin kiinni työelämään. Opin keskustelukäyntien avulla rajaamaan isän puheluita. Se helpotti oloa jonkin verran. Masennus ei helpottanut. Pääsin opiskelemaan AMK:uun Suomen parhailla pistemäärällä, vaikka epäilin etten edes pääsisi kouluun. Isä oli ylpeä minusta. Meni vuosia, seurasin isän juomista mahdollisimman etäältä. Toisaalta yritin kannustaa milloin pyöräilemään, milloin jatkamaan maalausharrastusta, milloin soittamaan musiikkia. Niissä kaikissa isä oli lahjakas, mutta alkoholi vei miestä. Valmistuin, sain esikoisen ja ainokaisen. Isä oli ylpeä pappa. Kurjaa oli, kun esim. jouluna isäni astui kännissä lapseni lelun päälle ja se meni rikki. Pieni oli surullinen. Yritin välttää isän kohtaamista niin, että hän oli kännissä, mutta muutaman kerran kävi vahinko. Olen puhunut lapselleni ihan pienestä asti pappan sairaudesta ja hän tietää rehellisen syyn kuolemalle.
Vuosia vieri. Elämä oli aaltoilua. Välillä isä oli selvin päin, välillä kännissä kun soitteli. Hän jäi eläkkeelle. Juominen paheni. Yhtenä perjantaina lähetin tekstiviestin. En saanut vastausta. Ajattelin, että on putki päällä. Kun maanantainakaan ei tullut vastausta yritin soittaa isälle. Ei vastausta. Sisko meni katsomaan, kun asui lähempänä (minä 200km päässä). Isä löytyi kylpyhuoneesta. Ei tunnistanut enää samaksi ihmiseksi. Tulikuuma patteri oli hohkannut oletettavasti 5vrk siinä vieressä. Vesihana oli jäänyt auki. Alkoholitölkkejä oli vessassa ja makuuhuoneessa. Oksennusta oli 2 ämpärillistä. Isän loppu ei ollut kaunis.
Kuitenkin jäi kova ikävä. Meillä oli välillä hyviä syvällisiä keskusteluja. Isä olisi nyt ylpeä lapsestani ja minustakin. Kaipaus jäi. Isän äidille tämä kaikki oli liikaa. Hän ei pääse yli surusta. Hän on yli 90-vuotias. Oman lapsen hautaaminen on kova paikka. Toivoisin mammalle surusta vapaita vuosia elämään. Itse olen selvinnyt masennuksesta. Käyn töissä ja olen tyytyväinen elämääni.