Minun ja rakkaan tarina alkoi vuonna 2003, tapasimme ja rakastuimme. Olimme molemmat työelämässä, ja arki kulki sujuvasti, täynnä rakkautta ja tekemistä. Puoliso joi kaljaa paljon, mutta en siihen sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Puoliso muutti aikanaan minun luokseni ja osti kesämökin, jaoimme minun ok-taloni ja hänen kesämökkinsä kulut puoliksi.
Sitten tuli vuosi 2012, puoliso sairastui vakavasti, oli niskanikaman leikkaus yms. operaatioita, kivut eivät hävinneet. Siitä alkoi taistelu, joka kesti kesään 2022. Ensin hän sai sairauspäivärahaa, sitten käytti ansiosidonnaisen päivärahan loppuun. Välillä kävi työkokeilussa kaksi kertaa, molemmat päättyivät siihen, että ei kivun takia voinut olla töissä. Tästä puoliso masentui ja alkoi käyttää päihteitä yhä enemmän, päivittäin.
Yritin häntä auttaa, yhdessä teimme hakemuksia Ilmariselle ja Kelalle, loppujen lopuksi sai osa-aikaisen työkyvyttömyyseläkkeen. Jouduin käyttämään paljon aikaa näiden asioiden hoitamiseen, jolloin puoliso ahdistui entisestään, ei halunnut, että minun elämäni pyörii hänen ongelmiensa ympärillä. Hän oli tottunut hyvään elintasoon ja siihen, että rahaa on. Lainaili kavereille, ja ne yhteiset baari-illat menivät varmaan hänen piikkiinsä. Nyt kun oli vain se osa-aikainen eläke ja tulot pienet, monet ystävät kaikkosivat, kun eivät enää voineet hänestä hyötyä. Tämä oli minustakin surullista, olin kuvitellut, että ovat aitoja ystäviä.
Mentiin hiljalleen elämää eteenpäin, puoliso toimitti Ilmariselle monia B-todistuksia työkyvyttömyydestä, ei vain saanut täyttä eläkettä. Tämä masensi häntä ja myös se, että puolisona minä jouduin ottamaan vastuuta enemmälti taloudellisista asioista. Minä aina häntä yritin lohduttaa, että teen tämän meidän vuoksi, ollaan perhe, me. Tuli sitten aika, kun tuo jokapäiväinen juominen vaati veronsa. Puoliso sai viinakramppeja toisinaan, valvoin monia öitä hänen vierellään, kun kielsi, etten saa soittaa ambulanssia. Valvoin sitä, että elintoiminnot kuitenkin pelaavat. Kuitenkin hän toisinaan joutui sairaalahoitoon, ja aikanaan siellä sitten sanottiin, että nyt olisi aika hakeutua päihdevieroitukseen, josta hän kieltäytyi. Tuli kotiin ja ensimmäinen ajatus oli, mistä saa juotavaa. Meillä kävi kotona monenlaista asiantuntijaa – päihde- ja mielenterveyshoitaja, fysioterapeutti, kotiutustiimi, kaikki koittivat häntä auttaa. Sanoivat minulle suoraan, että tilanne on huono. Toki minä sen ymmärsin, harmitti vain, että kun osastohoidolla oli ihmisen tilanne saatu kuntoon, niin sitten taas mennään alaspäin.
Vuosi ennen kuolemaa hän joutui sairaalaan. Siellä sanottiin, että on hakeuduttava muistitesteihin, itsekin huomasin, että puoliso toistaa samoja asioita päivästä toiseen. Hän kieltäytyi ja vetosi itsemääräämisoikeuteen. Näin tarina jatkui, puoliso vetäytyi ja jäi vuoteeseen, ei halunnut enää ottaa yhteyttä kavereihin, sanoi vain, että kun vain saa minun kanssani olla kotona. Minä yritin kaikkeni, sanoin, että pitää hankkia apua kotiin, joku sossuihminen, soitan ambulanssin tai jotakin muuta apua. Ei, hän kieltäytyi kaikesta avusta, ei saa tulla kukaan.
Kerran koitti se päivä, että hän ei tosiaan enää päässyt ylös sängystä. Soitin ambulanssin, lähti sairaalaan, oli keuhkokuume, ja sieltä minulle soitettiin, että hän on heikossa kunnossa, pitäisi tulla jättämään jäähyväiset. Kävin sairaalassa, kuitenkin hän toipui, mutta sitten todettiin maksan ja munuaisten vajaatoiminta, lopulta hän meni saattohoitoon, joka oli aivan kamala kokemus minulle, omaiselle. Muutama viikko käydä sairaalassa, tietää, että tulevaisuutta ei ole, rakkaalla alkoholin aiheuttama muistisairaus, ja kunto heikentyi koko ajan. Hän kerran kysyi minulta, koska tulet minut hakemaan kotiin. Sanoin, että sitten, kun olet paremmassa kunnossa. Tämä tarina, lohtua ei nyt oikein ole, elämän realiteetit ymmärrän.