En ole vieläkään kirjoittanut mitään poikani kuolemasta. Tapahtuman jälkeen ajattelin kirjoittaa päiväkirjaa tunteista, joita silloin oli. Päivät menivät aivan sumussa, en uskaltanut pysähtyä ajattelemaan koko asiaa. Sama fiilis on vieläkin. En ole uskaltanut lukea uudestaan ruumiinavauspöytäkirjaa, muistan vain lukeneeni sen kerran ja sieltä lauseen ”ei tuntenut kipua”. Se lohduttaa vieläkin.
Kun kuulin poikani kuolemasta, ensimmäisenä tuli suunnaton helpottumisen tunne. Ei enää yöunien menetyksiä, huolta kaiken aikaa. Vuosia jatkunut ainainen huoli ja asioiden järjestäminen ja huolehtiminen jäi nyt pois. Helpotus. Samalla iski suru, itkut itsekseen, ahdistus, unettomuus, ajatukset siitä, miten jaksaa eteenpäin.
Perheeseen jäi kolme muuta lasta 11-, 17- ja 19-vuotiaat. Lapset olivat minulle henkireikä. Heidän kautta saatoin elää päivä kerrallaan eteenpäin. Oli pakko tehdä ruokaa, käydä kaupassa, hoitaa kouluasioita. Poikani yritti tulla yhteiskuntaan mukaan omalla tavallaan.Hän ei rähinöinyt, varastellut tai ollut minua kohtaan millään lailla ongelmallinen. Vain päihteet olivat mukana 15-vuotiaasta asti. Tapaturmainen kuolema tuli 20-vuotiaana.
Vuosien varrella vertaistukiryhmissä saatu tuki tuli tärkeäksi. Työkaverit eivät oikein uskaltaneet kysyä mitään, tuntui oudolta. Juttelin aina kun mahdollista jonkun kanssa, joka kesti kuunnella, vaikka luulen ettei moni halunnut kuulla koko asiasta mitään. Onneksi oli kuitenkin pari työkaveria, jotka jaksoivat vaan kuunnella. Siinä tilanteessa kenenkään ei olisi tarvinnut sanoa mitään, vain antaa minun puhua.
Ei ole monta päivää, ettenkö olisi ajatellut poikaani. Kyyneleet tulee aina silmiin, nytkin kun kirjoitan tätä. Surullinen olo menee nykyisin helpommin ohi, en jää rypemään siinä enää. Olen saanut muutenkin tukea sille, ettei kuolema ollut minun syy.
Neljän lapsen äiti