Olin 16-vuotias, kun menetin isäni. Siihen saakka koetut vuodet isän päihderiippuvuuksien kanssa tuntuivat mitättömiltä vaikeuksilta verrattuna kuoleman tuomaan tuskaan. Isäni lapsuudenkodissa oli turvatonta. Alkoholisoitunut isä ja paljon väkivaltaa. Suuri perhe ja köyhyyttä. Tätä en tietenkään itse lapsena voinut ymmärtää. Koin vain sen, millainen minun lapsuuteni oli.
Ventovieraita, päihtyneitä ihmisiä kodissamme juhlimassa ja pitämässä meteliä aamuun saakka. Riitoja, tappeluita, perheväkivaltaa, vieraita naisia. Lapsiaan isä ei koskaan lyönyt. Ne taistelut hän kävi äitini kanssa minun silmieni edessä tai sitten kuuntelin peiton alla piilossa tapahtumien kulkua. Tuli velkojia kotiin ja veitset heiluivat. Huonekaluja tuhottiin ja kaikki rahanarvoinen vietiin. Sitten taas isä varasti rahat saadakseen päihteitä. Silloin ei kotona ollut ruokaa.
Välillä isä katosi viikoiksi, jopa kuukausiksi eikä kukaan tiennyt missä hän on. Lohduttavinta oli, että aina hän kuitenkin palasi. Kehittyi lapsen ajatus siitä, ettei mitään lopullista pahaa tapahtuisi isälle. Olin varma siitä, että joko hän palaa tai soittaa, aina. Isä oli minulle rakas, olin isin tyttö. Miten ihanaa ja turvallista oli hangata omia poskia isän parransänkeä vasten kainalossa ollessa. Istua sylissä ja kertoa kaikesta mitä olin päivän aikana nähnyt ja tehnyt. Tiesin ja tiedän vieläkin, että rakastit minua. Sinä näytit ja kerroit sen. Olit minulle ennen kaikkea isä.
Kyllä minua joskus hävettikin sinun vuoksesi. Kun aloin ymmärtää miten erilainen olit muiden vanhempien kanssa. Ei ollut samanlaisia lomatarinoita kerrottavana kuin ystävillä. Niinpä jo aika pienenä aloin salaamaan asioita perheen ulkopuolisilta. En halunnut tulla kiusatuksi enkä jäädä yksin. Silti rakastin sinua koko sydämestäni.
Koska sinun piti aina palata takaisin reissuiltasi uskomukseni mukaan, tieto kuolemastasi oli liian vaikea ymmärtää. Niin monta vuotta elättelin toivetta paluustasi kuolemasi jälkeenkin. Olit vain 35-vuotias kuollessasi. Alkoholia ja huumeita, niin selvisi tutkimuksissa. Silloin mietin, mikset rakastanut meitä niin paljon, jotta olisit valinnut meidät. Enkö minä osoittanut rakkauttani tarpeeksi? Sitäkin pelkäsin ja syytin itseäni kuolemastasi. Nyt tiedän, että rakkautta oli riittävästi. Ihan meistä jokaisella. Sinulla oli sairaus, johon et koskaan saanut apua. Taistelu sitä vastaan päättyi meille tuskallisesti.
Olen antanut kaiken sinulle anteeksi. Rakastan sinua edelleen ja eletty elämä kanssasi on syy siihen, miksi tunsin kutsumusta mielenterveys- ja päihdetyöhön. En voi muuttaa menneisyyttä, mutta tässä ja nyt voin muuttaa kokemani avuksi jollekin toiselle. Tavallaan minun kauttani sinä autat nyt niitä, jotka käyvät samaa taistelua, jota sinä kävit. Olet ollut ja tulet aina olemaan osa elämääni. Koska valitsen asian olevan niin.
Isin tyttö